Me ihmiset. Olemmahan me kyllä aikamoisen sopeutuvaisia otuksia. Asummepa sitten keskellä kylmintä napajäätä tahi kuuminta hiekka-aavikkoa, niin me kyllä sopeudumme. Ei niin kolkkoa sopukkaa olekaan, etteikö immeinen sinne saisi pesää rakennetuksi. Sopeutuminen sanana johtaa tosin hieman harhaan, sillä lähes poikkeuksetta mieluummin kuin itse sopeutuisimme ympäristön asettamiin vaatimuksiin ja muuttaisimme omaa käyttäytymistämme, niin pikemminkin me immeiset tuppaamme sopeuttamaan ja muokkaamaan ympäristöä vastaamaan omia tarpeitamme. Jos luonto ja immeinen päätyvät törmäyskurssille, niin todennäköisesti se on luonto, joka joutuu ottamaan askeleita sivummalle väistääkseen viidakon kuningasta immeistä. Tosin tarpeeksi monta sivuaskelta otettuaan ja nurkasta itsensä löydettyään, iskee luonto päin pläsiä ja kovaa.
Äläkä nyt käsitä väärin. En ole tässä paasaamassa sitä perinteistä vehreää tarinaa ympäristöstä ja kestävästä kehityksestä. Tuli vaan ihan sattuneesta syystä mieleen, että emmehän me immeiset ole toki ainoita otuksia, joilla on kyky sopeutua käyttämällä ja kuluttamalla muita. Tällä kertaa käytettäväksi ja kulutettavaksi olemme tosin joutuneet me luomakunnan valtiaat itse. Nimittäin otus nimeltään virus huomasi tilaisuutensa koittaneen ja päätti, että nyt on vallan otollinen hetki toteuttaa sitä perimmäistä tehtäväänsä eli lisääntymistä. Ihmisen kustannuksella tosin. Ja virushan on semmoinen värkki, että sitä ei sen suuremmin kiinnosta, kuka täällä telluksella on ravintoketjun huipulla. Käytettäväksi ja kulutettavaksi kelpaa mikä tahansa otus, kunhan siitä on apua lisääntymisessä. Ja onhan virus myös yksi ensimmäisiä vuokralaisia tällä planeetalla jo paljon ennen immeisen ensiaskelia, joten tokkopa tuolle kaverille me ihmiset sen kummempana herrana näyttäydymme kuin pienen pieni muurahainenkaan. Hyvää alustaa lisääntyä kumpainenkin.
Lisääntymisessä toisen kustannuksella on vaan sellainen metka juttu, että ilman sitä toista on hieman haasteellista saada mitään aikaan. Lisääntymispuuhassa kun ei paranisi oikein eliminoida sitä toista osapuolta lopullisesti. Muutenhan ennen pitkää loppuvat petikaverit. No virushan on sen verran vekkuli tyyppi, että sen sijaan että se pyrkisi päästämään päiviltä kaikki mualimman otukset, se mieluummin pitää ihmiskuntaa ja muita löysässä hirressä, jolloin evästä riittää varmasti pidempään. Loputon kissa-hiirileikki on siis valmis.
Virus sairastuttaa, immeinen keksii keinot, virus muuntautuu ja immeinen keksii jälleen keinot. Loputon leikki siis.
tero taipale
No miten tämänhetkinen kissa-hiirileikki koronaviruksen kanssa on sitten vaikuttanut allekirjoittaneen arkeen juniorijalkapallon parissa? No todennäköisesti aivan samalla lailla, kuin kaikilla muillakin elämän ja arjen osa-alueilla. Ei ole auttanut kuin sopeutua. Meikäläistä viisaammat immeiset kehittävät ja kertovat ne keinot, joilla virusvekkulia vastaan taistellaan ja allekirjoittaneen tehtäväksi jää noudattaa näitä keinoja. Valitettavaa normiarjen kannalta tosin on, että nämä keinot ovat pääasiassa rajoituksia ja kieltoja. Luonto on nimittäin tällä kerralla lyönyt ihmiskuntaa niin kovaa vastapalloon, että horjahdimme iskun voimasta jo kerran polvillamme laskemaan lukua. Nousimme toki nopeasti ylös ja niistimme räät nenästä, mutta vain tajutaksemme, että nyt on vastassa sen verta kovan luokan vastus, että tällä kertaa ei sunnuntaihöntsäilyllä tulla pärjäämään.
Virustaistelussa aseina käytetyt arkielämän rajoitukset ovat hyödyllisyydestään huolimatta äärimmäisen kovia ratkaisuja ja moni surullinen tarina tulee varmasti saamaan alkunsa näistä toimenpiteistä. Toki ne on tehty ja asetettu omaksi turvaksemme, mutta raakaa peliä tämä silti on.
Yhteiskunnan ja yrityselämän toimintojen lamauttaminen virusvekkulin leviämisen estämiseksi on pakon edessä hyväksyttävää, mutta jossain vaiheessa joku väistämättä miettii, että onko osa lääkkeistä jo tuhoisampia kuin itse tauti.
tero taipale
Allekirjoittaneelta ei tähän vastausta löydy. Yritän vain parhaani mukaan sopeutua tilanteeseen paremmin kuin kilpakumppanini virus, joka niin kovasti haluaisi minusta petikaverin itselleen.
Tero Taipale otti ensimmäiset askeleensa KuPS:n organisaatiossa jo vuonna 2000. Ensin pelaajana, sittemmin valmentajana, joukkueenjohtajana ja markkinointipäällikkönä. Tällä hetkellä Taipale toimii KuPS:n junioreiden talenttivalmentajana.
Ne Helvetin Kuppilat blogissa tulemme pureutumaan kaunistelematta ravintola- ja tapahtuma-alan polttaviin aiheisiin. Emme tule nöyristelemään teksteissä tai videoissa mitään. Käsittelemme asioita puhtaasti HoReCan ja tapahtumatuotannon näkökulmista. Blogissa tulee olemaan vieraita yhteiskunnan kaikilta osa-alueilta. Tulemme tapaamaan valtioneuvoston, kuntapolitiikan ja myös ravintola- ja tapahtuma-alan edustajia. Miksipä ei vaikka poliisia.
